Anton och Affe - Släpp mig fri
Miten tässä näin pääsi käymään? Oikeasti, minkä takia tämä tapahtui juuri minulle? En edes ole lajini mittapuulla aikuinen. Muutama vuosi jäänyt vajaaksi. Mutta silti. Nyt ollaan sormus sormessa... Voiko tätä muka kutsua liitoksi? En edes tiedä pidänkö koko tyypistä. Ehkä sittenkin olisi pitänyt vain antaa olla, eikä lähteä seuraamaan. ...ja kun seuraavan kerran törmättiin, ehkä olisi pitänyt vain kääntää selkänsä ja häipyä. Ehkä olisi pitänyt vain antaa olla, vaikka toinen niin mielenkiintoinen olikin.
Tavattiin.... silloin joskus, pari kuukautta sitten... Niinkin romanttisessa paikassa kuin hautuumaalla. Kaikkien kuolleiden keskellä. Minä puusta roikkuen, sinä vain tuijottaessa minua ärsyyntyneenä. Sinun rauhaasihan minä siinä häiritsin. Kolkkasit, menin tajuttomaksi, juoksit pakoon, seurasin... Tapahtui asioita, niin hyviä kuin huonoja, silti seurasin. Johtuikohan se mistä? Siitä kun kerrankin löysin jonkun joka ehkä loi turvallisuuden tunteen minulle? Vai oliko se jotain muuta? Vaikuttiko tähän se, että menetin vanhempani? Hämmentävintä oli se mitä tunsin. Jotain jännää... lämpöä, jossain tuossa rinnan kohdalla. Mitä se oli? Entä miksi vatsaani kutitti? Teki melkein mieli raapia vatsansa auki ja tutkia tarkemmin mitä olin mahdollisesti syönyt, joka saattoi kutinaa aiheuttaa vatsan seinämiä vasten.... no ehkä se katoiaisi aikaa myöten.
Punastuttaa meidän ensimmäisen kerran muistelu. Sielä jonkin kadun syrjässä. Keskellä yötä. Kun kaikki nukkuivat. Ainakin toivon niin.. Olisi ollut noloa jos joku olisi nähnyt.
Pääsin kuitenkin hänen viereen nukkumaan sitten.. ja hän lainasi minulle vaatteita, revittyjen ja pilalle menneitten tilalle. Mitä nyt sitten erottiin aika omituisissa merkeissä.
Seuraavan kerran kun tavattiin, olin pulassa.
Makasin maassa kun minua hakattiin ja hän sitten ilmaantui jostain, pelastaen minut pinteestä. Olin harvinaisen kiitollinen ja jopa huojentunut siitä. Taas kutitti jännästi sisuskaluja. Mikä ihme se tunne on? Miksi se edes häiritsee minua?
Tänä samaisena iltana, hän vei minut baari kierrokselle... jonka jälkeen eksyimme hotelliin, jossa hän kosi minua. Meinasin kuolla. Oli omituinen olo. Jotenkin hyvin otettu, iloinen, surullinen, hämmentynyt, ehkä vihainenkin... kaikkea sekaisin, mutta suostuin. Tällä kertaa jostain pulppusi toisenlainen tunne. Se oli voimakkaampi kun se kutina jossain vatsan pohjalla, tai se lämpö rinnassa. Tämä oli jotain.. jotain voimakkaampaa. En tiedä mitä se oli... en osannut nimetä sitä. Mutta humaltunut mieleni nyt ei muutenkaan toiminut tarpeeksi hyvin.
Aamulla, heittelin häntä tavaroilla ja kirosin hänet alimpaan helvettiin. Uskoin hänen pilanneen elämäni täysin. Miksi joku koskaan voisi haluta minun kanssa naimisiin? Onko siinä mitään järkeä edes? Naimississa olossa. Mitä silloin edes tehdään?! Olin hämmentynyt. Olimme riidoissa... heti ensimmäisenä aamuna.. tai hetkinen, tämä oli jo toinen! - jonka vietimme kahdestaan.
Saimme kuitenkin sovittua myöhemmin ja hän jäi siinä rytäkässä auton alle. Ei silleen mitään vakavaa tapahtunut, vähän kolhiintu.. mutta tervehtyi ihan ja on täysissä sielun voimissa edelleen. Kuten tuosta hengittelystä vierelläni voi päätellä.
Eikä tuo jäänyt ensimmäiseksi riidaksi, eikä se ollut ensimmäinen kerta kun hän minut pelasti.
Olin aina pulassa, enemmän tai vähemmän. Silti, hän jaksoi minua aina olla pelastamassa pinteestä. Pitäisi kaiketi korvata jotenkin.. Jossain välissä. Nyt tässä on kuitenkin liian mukavaa ja lämmintä että jaksaisin liikkua minnekään... mitään väsäämään. Mitä siihen tunteeseen tuli.... taisin jossain välissä jopa tajuta mitä se oli. Varmaankin silloin kun hän oli sillä typerällä kuukauden reissullaan, kehdaten jättää minut tänne yksin. Sen typerän otuksen vahdittavaksi. Niinkuin minä lapsenvahtia tarvitsisin! Olen sentään melkein aikuinen!
Saatanan parta Jeesus pitää minua kesken kasvuisena varmasti hautaan asti... Mutta itsepä meni minun kanssa naimisiin! Saisi kärsiä valinnastaan loppuun asti! Hahahaa!
1.2.12
Protector of your soul
Päivän musa pläjäys: Proteus, Ephexis & Thing - Angel of Hell
Oli jo myöhäinen ilta, katulamput hehkui oranssia valoaan, luoden illuusiota lohduttavasta lämmöstä kylmän pakkasilman seassa. Hengityksensä saattoi nähdä utuisena edessään, ja jos omasit silmälasit, ne huurtui väkisin kun yrität lämmittää nenääsi kaulahuivin alla.
Mustan värinen pipo, jonka reunassa komeili Marilyn Manson punaisella ja valkoisella langalla kirjoitettuna, oli vedetty tiukasti alas peittämään korvia. Ja silti, tuntui siltä kuin pakkanen pureskelisi korvia inhottavasti. Ne varmasti punertaisi ja pistelisi kun pääsisi takaisin kotiin... Kotona odottaisi lämpö joka syleilisi turvaa tuoden. Sekä myös hän. Nuoren miehen askeleet veivät verkkaisesti kohti kotia. Heidän yhteistä kotia. Se miten kohtalo oli heidät joskus vienyt yhteen, oli kyllä jännä sattuma ja myös eräänlainen vahinko. Ja no hän itse oli vain ärsyttänyt toista osapuolta, saaden vain selkäänsä.. mutta silti hän itsepintaisesti pysytteli tuon toisen perässä, haluten oppia tuntemaan tuon henkilön paremmin.
Käsiä hierottiin yhteen. Vaikka oli paksut villalapaset, silti sormia vaivasi kylmyys. Oikeasti hän oli hyvin kiitollinen miehelleen siitä että tuo vaivasi ostamaan hänelle lämpimiä vaatteita talvea varten, jottei hänen tarvitsisi palella. Hymy hiipi suupieliä nostamaan ylemmäs.
"Millä rahalla edes ostaisin mitään? Köyhä kuin kirkonrotta olen.."
Nuorukainen pohdiskeli itsekseen, päättäen oikaista Kehrääjänkujan kautta. Vähän niskassa vilisi kylmiä väreitä, kun hän muisteli mitä edellisen kerran oli tapahtunut, hänen oikaistessa ajattelematta järkevästi. Mutta hän pistäisi sen silloisen typerän päähänpistoksen piikkiin. Tuskin niin tapahtuisi tällä kertaa, ottaen huomioon, että se peto tapettiin - luultavasti- sen tapahtuman jälkeen. Kuka hullu moisia katselisi taaplaamassa pitkin katuja? Voihan se olla että se peto pakenikin... ja hillui nykyään Häämeenlinnassa? Tai sitten vaani viattomia uhreja jossain Kokemäenjoen penkoilla... mistä sitä tiesi? Chimera pedoille kun ei oikein heti laiteta sateliitti pantaa, ja seurata niiden kulkemista pitkin ja poikin maita ja mantuja.
Käännyttyään kulmalta vasemmalle, kylmä viima iski salakavalasti. Takkia vedettiin tiukemmin ympärille, nenän sukeltaessa syvemmälle huivin alle piiloon. Enää tämän nuoren miehen kasvoista ei näkynyt kuin punaisina hehkuvat silmät. Tässä osassa kaupunkia katuvalot oli jo sammutettu ja oli pimeää, mutta hän näki yhtä hyvin kuin päivällä.
"Olisi jo edes Maaliskuu, ettei aina tarvitsisi kulkea perse jäässä!"
Tämä mutisi, kuunnellen miten parin metrin päässä pauhasi radiosta Erin. Hän olisi kohta kotona. ...Mutta silti alkoi kismittämään tuo typerä musiikki. Aina, joka jumalan kerta, kun tästä käveli ohi, se pauhasi kuin tuomiopäivän basuuna. Joku päivä, tuolta naapurilta katoaisi stereot...
Klack.
"Moooi.."
Dunk.
"Ai, olet jo kotona? Miten meni?"
Ääni tuli keittiön puolelta. Sen hän pisti merkille, samalla kun riisui pitkää kangastakkiaan ja lämpimiä talvikenkiä. Nenää, korvia, varpaita ja sormia alkoi polttelemaan taas sisällä suloisessa lämmössä. Energiaakin alkoi taas löytymään. Kylmyys jotenkin aina verotti sitä. Söi pois, luoden halun käpertyä nukkumaan jonnekin kadun nurkkaan surkeana.
"Ihan hyvin... Tuli taas maalattua seiniä verellä. Oikein sievä tuli. Haha."
Nuorempi heistä vastasi naureskellen, heitettyään huivin naulakkoon roikkumaan. Pipo lensi hattuhyllylle. Hanskat lattialle kenkien päälle. Huvittunut hymähdys kuului raskaitten askelten saattelemana kun suurikokoinen miespuolinen henkilö asteli keittiöstä ulos, kantaen pientä lautasta jolla oli päärynän lohkoja. Toimisivat kivana naposteltavana kun he katsoisivat yhdessä TVtä.
"Voi pikku maalarini... Olet sotkenut itsesikin... Saan kohta ostaa sinulle aivan uuden vaatekerran. Kenties tälläkertaa jotain paljon sievempää. Miten olisi pinkki mekko?"
Sinertävän turkin omaava leijona demoni kysyi, hänen nuorelta aviopuolisoltaan. Vastaukseksi hän sai mulkaisun sekä sähähdyksen:
"Unissasi, senkin pervo!"
"Hahaha! Vitsailin vain. Menehän siistiytymään jo. Lämmin suihku tekee sinulle vain hyvää, Raimundo."
"Kyllä kyllä..."
Raimundoksi kutsuttu nuorempi vastasi. Lyhyeksi leikattua tukkaa suittiin taaksepäin, pois naamalta ja askeleet lähti viemään yläkertaan vievien rappusten suuntaan. Kuitenkin Raimundo pysähtyi vielä sohvan kohdalla, mille hänen puolisonsa oli jo mukavasti asettunut istumaan, katselemaan Voice of Finlandin viimeisiä minuutteja. Luojalle kiitos, hän oli ollut ulkona, eikä ollut tarvinnut kuunnella tuota kakofoniaa.
"...Gabriel?"
"Niin?"
Demoni uros kysyi, kallistaen päätään takakenoon hiukan, nähdäkseen tämän punasilmäisen nuorukaisen selkänsä takana. Raimundo kumartui eteenpäin, antaen pienen suukon toisen pehmoisille ja lämpimille huulille.
"Ei mitään~"
Gabriel hykerteli itsekseen, leijonanhäntä heilahtaen tyytyväisenä. Oli huomattavasti mukavempaa tulla kotiin, kun sielä odotti oma pörhöinen ukko, lämpimän kainalonsa kanssa, jonne saisi käpertyä suihkun jälkeen.
"Katsotaan joku kiva elokuva tänään."
Oli jo myöhäinen ilta, katulamput hehkui oranssia valoaan, luoden illuusiota lohduttavasta lämmöstä kylmän pakkasilman seassa. Hengityksensä saattoi nähdä utuisena edessään, ja jos omasit silmälasit, ne huurtui väkisin kun yrität lämmittää nenääsi kaulahuivin alla.
Mustan värinen pipo, jonka reunassa komeili Marilyn Manson punaisella ja valkoisella langalla kirjoitettuna, oli vedetty tiukasti alas peittämään korvia. Ja silti, tuntui siltä kuin pakkanen pureskelisi korvia inhottavasti. Ne varmasti punertaisi ja pistelisi kun pääsisi takaisin kotiin... Kotona odottaisi lämpö joka syleilisi turvaa tuoden. Sekä myös hän. Nuoren miehen askeleet veivät verkkaisesti kohti kotia. Heidän yhteistä kotia. Se miten kohtalo oli heidät joskus vienyt yhteen, oli kyllä jännä sattuma ja myös eräänlainen vahinko. Ja no hän itse oli vain ärsyttänyt toista osapuolta, saaden vain selkäänsä.. mutta silti hän itsepintaisesti pysytteli tuon toisen perässä, haluten oppia tuntemaan tuon henkilön paremmin.
Käsiä hierottiin yhteen. Vaikka oli paksut villalapaset, silti sormia vaivasi kylmyys. Oikeasti hän oli hyvin kiitollinen miehelleen siitä että tuo vaivasi ostamaan hänelle lämpimiä vaatteita talvea varten, jottei hänen tarvitsisi palella. Hymy hiipi suupieliä nostamaan ylemmäs.
"Millä rahalla edes ostaisin mitään? Köyhä kuin kirkonrotta olen.."
Nuorukainen pohdiskeli itsekseen, päättäen oikaista Kehrääjänkujan kautta. Vähän niskassa vilisi kylmiä väreitä, kun hän muisteli mitä edellisen kerran oli tapahtunut, hänen oikaistessa ajattelematta järkevästi. Mutta hän pistäisi sen silloisen typerän päähänpistoksen piikkiin. Tuskin niin tapahtuisi tällä kertaa, ottaen huomioon, että se peto tapettiin - luultavasti- sen tapahtuman jälkeen. Kuka hullu moisia katselisi taaplaamassa pitkin katuja? Voihan se olla että se peto pakenikin... ja hillui nykyään Häämeenlinnassa? Tai sitten vaani viattomia uhreja jossain Kokemäenjoen penkoilla... mistä sitä tiesi? Chimera pedoille kun ei oikein heti laiteta sateliitti pantaa, ja seurata niiden kulkemista pitkin ja poikin maita ja mantuja.
Käännyttyään kulmalta vasemmalle, kylmä viima iski salakavalasti. Takkia vedettiin tiukemmin ympärille, nenän sukeltaessa syvemmälle huivin alle piiloon. Enää tämän nuoren miehen kasvoista ei näkynyt kuin punaisina hehkuvat silmät. Tässä osassa kaupunkia katuvalot oli jo sammutettu ja oli pimeää, mutta hän näki yhtä hyvin kuin päivällä.
"Olisi jo edes Maaliskuu, ettei aina tarvitsisi kulkea perse jäässä!"
Tämä mutisi, kuunnellen miten parin metrin päässä pauhasi radiosta Erin. Hän olisi kohta kotona. ...Mutta silti alkoi kismittämään tuo typerä musiikki. Aina, joka jumalan kerta, kun tästä käveli ohi, se pauhasi kuin tuomiopäivän basuuna. Joku päivä, tuolta naapurilta katoaisi stereot...
Klack.
"Moooi.."
Dunk.
"Ai, olet jo kotona? Miten meni?"
Ääni tuli keittiön puolelta. Sen hän pisti merkille, samalla kun riisui pitkää kangastakkiaan ja lämpimiä talvikenkiä. Nenää, korvia, varpaita ja sormia alkoi polttelemaan taas sisällä suloisessa lämmössä. Energiaakin alkoi taas löytymään. Kylmyys jotenkin aina verotti sitä. Söi pois, luoden halun käpertyä nukkumaan jonnekin kadun nurkkaan surkeana.
"Ihan hyvin... Tuli taas maalattua seiniä verellä. Oikein sievä tuli. Haha."
Nuorempi heistä vastasi naureskellen, heitettyään huivin naulakkoon roikkumaan. Pipo lensi hattuhyllylle. Hanskat lattialle kenkien päälle. Huvittunut hymähdys kuului raskaitten askelten saattelemana kun suurikokoinen miespuolinen henkilö asteli keittiöstä ulos, kantaen pientä lautasta jolla oli päärynän lohkoja. Toimisivat kivana naposteltavana kun he katsoisivat yhdessä TVtä.
"Voi pikku maalarini... Olet sotkenut itsesikin... Saan kohta ostaa sinulle aivan uuden vaatekerran. Kenties tälläkertaa jotain paljon sievempää. Miten olisi pinkki mekko?"
Sinertävän turkin omaava leijona demoni kysyi, hänen nuorelta aviopuolisoltaan. Vastaukseksi hän sai mulkaisun sekä sähähdyksen:
"Unissasi, senkin pervo!"
"Hahaha! Vitsailin vain. Menehän siistiytymään jo. Lämmin suihku tekee sinulle vain hyvää, Raimundo."
"Kyllä kyllä..."
Raimundoksi kutsuttu nuorempi vastasi. Lyhyeksi leikattua tukkaa suittiin taaksepäin, pois naamalta ja askeleet lähti viemään yläkertaan vievien rappusten suuntaan. Kuitenkin Raimundo pysähtyi vielä sohvan kohdalla, mille hänen puolisonsa oli jo mukavasti asettunut istumaan, katselemaan Voice of Finlandin viimeisiä minuutteja. Luojalle kiitos, hän oli ollut ulkona, eikä ollut tarvinnut kuunnella tuota kakofoniaa.
"...Gabriel?"
"Niin?"
Demoni uros kysyi, kallistaen päätään takakenoon hiukan, nähdäkseen tämän punasilmäisen nuorukaisen selkänsä takana. Raimundo kumartui eteenpäin, antaen pienen suukon toisen pehmoisille ja lämpimille huulille.
"Ei mitään~"
Gabriel hykerteli itsekseen, leijonanhäntä heilahtaen tyytyväisenä. Oli huomattavasti mukavempaa tulla kotiin, kun sielä odotti oma pörhöinen ukko, lämpimän kainalonsa kanssa, jonne saisi käpertyä suihkun jälkeen.
"Katsotaan joku kiva elokuva tänään."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)