Novellia kerrakseen.

YAMATO - lost spirit

Kevät oli jo pitkällä, ilma alkoi olemaan lämmintä vaikkei aina aurinkoa näkynyt. Tuulikaan ei ollut enää epämiellyttävää, kylmää, luihin asti pureutuvaa, kuten se aina talvisaikaan on.

Lämmöstä ja sateesta huolimatta mikään puu ei ollut vielä saanut aikaiseksi lehtiä saatikka nuppuja joista myöhemmin olisi vihertäviä lehtiä auennut. Vain yksi omenapuu pienen mäen päällä oli jo puhjennut kukkaan. Vaaleanpunertavat terälehdet heiluivat vienossa tuulessa. Jos seisoi puun vierellä saattoi kuulla terälehtien havinaa... mutta myös omituista kahinaa. Aivan kuin jossain olisi ollut joku. Aivan kuin puitten oksilla olisi istunut ihminen. Jos oikein keskittyi kuuntelemaan, kuuli miten tämä vaihtoi asentoaan, keikahti oksalla johonkin suuntaan, huokaisi tai kuiskasi sanoja tuulen vietäväksi. Kenties tämä joku roikkui oksalta pää alaspäin? Makoili rennosti oksan päällä, kuin keskipäivän auringossa lekottava leopardi, tai ihaili vain rauhassa edessä avautuvaa näkymää. Mutta koska kankaan kahinan saattoi helposti sotkea terälehtien havinaan, ei kukaan sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota.

Ei se edes ollut mahdollista, sillä kukaan ei suostunut menemään lähellekään tätä kyseistä puuta. Ihmiset kertoivat puun olevan kirottu. Aina kun joku jostain syystä keksi mennä puun juurelle istumaan, alkoi maa kuhista elämää. Ötököitä alkoi jostain maan syöveristä ryömimään esiin, puun oksat näyttivät laskeutuvan lähemmäs maata, aivan kuin kohta tarttuen kiinni tuohon erehtyväiseen sieluun. Omituisia tapaturmiakin tapahtui usein. Ei ollut tavatonta, että jos joku olisi erehtynyt kiipeämään puuhun, tuo putoaisi nopeasti sieltä alas, murtaen joko kätensä tai jalkansa. Ja aina tuo tapaturmaan joutunut henkilö kertoi, miten hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi hänet tönäissyt alas. Jotkut uhrit vielä vannoivat äitiensä hautojen kautta, että kuulivat vielä uhkailuja ja ivallista naurua.

Näin ollen kuukausien kuluessa, ihmiset alkoivat karttamaan mäen nyppylää ja sen päällä kasvavaa puuta. Puuta, joka ei suostunut kantamaan hedelmää, vaikka se oli omenapuu. Joka vuosi se kukki koko kesän normeista poiketen. Syksyllä tämä omenapuu pudotti kukkansa. Yksin se kasvoi, yksin se vietti vuotensa. Mutta kukaan ei nähnyt sitä yksinäistä sielua, joka piti tätä kyseistä puuta omana kotinaan.

      Ei ennen kuin oli kulunut kymmenen vuotta.

---

”Waaaaah!”

”Oivoi, miten sinä nyt noin onnistuit putoamaan?”

”J-joku tö-tönäis-si!”

Kova ääninen itku kuului pitkälle. Kaikki jotka edes jotenkin tiesivät omenapuun kirouksen, eivät päästäneet lapsiaan kolmea metriä lähemmäksi. Mutta sitten oli näitä ulkopaikkakuntalaisia, jotka eivät vielä tienneet asiasta.

Nuori 19-vuotias miehenalku katseli miten äiti hyysäsi pienen lapsen ympärillä, paimentaen tuota samalla auton suuntaan. Käsi pitäisi tarkistuttaa lääkärillä, kun se oli niin omituiseen asentoon taittunut. Nuorukaisen sininen katse kääntyi seuraavaksi kaksikon tulosuuntaan. Mäen nyppylälle, jonka päällä kasvoi omenapuu. Oksalla liehui beigen värinen kangas. Ehkä pennun takki oli jäänyt oksistoon kiinni? Vaaleita hiussuortuvia siirrettiin silmiltä. Farkkutakkinsa nuorukainen oli sitonut vyötäisilleen, kun keskipäivän aurinko oli sen verran lämmin. Mustavalkoraidalliset pillifarkut myötäili pojan jalkoja ja vyöstä roikkui ketju, jolla auringonvalo leikki vähän väliä. Valkoinen t-paita oli ollut tänään hyvä valinta. Aurinko ei tuntunut paahtavan samalla tavalla.

Iso reppu heitettiin selän päälle ja ponihännällä olevia pellavan värisiä hiuksia siirrettiin hartialle tieltä pois, jottei tuntuisi ikävää kiristystä päänahassa. Lenkkareilla peitetyt jalat, lähti kuljettamaan tätä sinisilmäistä nuorukaista kaupungin ulkopuolella olevan puun luokse. Mäkeä kiivettäessä ylös saattoi nähdä perhosia, kuulla sirkkojen sirinää ja lintujen viserrystä. Oli melkein kuin olisi astunut aivan toiseen ulottuvuuteen. Vaikka tämä pikkuruinen mäki kuitenkin oli suhteellisen lähellä tätä kaupunkia se silti oli tarpeeksi kaukana, että tuntui siltä kuin olisi eksynyt jonnekin kauemmaksi.

Ympäristö oli rentouttavaa.

Raven, kuten tätä blondia kutsuttiin, pysähtyi  parin metrin päähän tästä puusta. Hän katseli puuta ja sen oksalla istuvaa olentoa. Tuo oli piilottanut kasvonsa suuren naamarin taakse. Naamari oli valkoinen, siinä oli silmille tarkoitetut reijät ja niiden alla kaksi punaista v-muotoista kuviota. Naamarista kasvoi suuret sarvet, tuoden mieleen peuran tai kauriin. Naamarin yläreunasta lähti hennon laventelin värinen…. huntu? Tosin se ehkä oli vähän harhaanjohtava sanavalinta, koska se myös muistutti omalla talla pehmeää pilveä ja samalla silti hahmon hiuksia. Vaikka tuo hiusteoria kuitenkin kumoontui, kun hahmoa katsoi lähempää ja huomasi muutaman mustan hiussuortuvan pilkistävän tuon seläntakaa ja korvien edestä. Kiinnikekohta josta tämä ns. huntu lähti, oli koristeltu suurilla ja pienillä helmillä. Vasemmalla ja oikealla puolella, noin ohimoitten korkeudella oli myös kaksi tiukua. Ne kilahtivat heleästi silloin tällöin kun hahmo liikutti päätään. Samaisesta saumasta lähti myös viisi punaista silkkistä nauhaa, jotka osallistuivat tuulen leikkeihin, heilahtelemalla kevyesti tuulenvireitten mukana.

Hahmon olemus oli siro ja peitetty suurikokoisilla vaatteilla. Raven päätteli, että vaatetta kutsuttiin kimonoksi. Varsinkin se beigen värinen vaateosa, jonka helma roikkui rennosti oksalta ja heilui tuulen tahdissa. Hahmolla oli vielä yllään vaaleansininen, takiksi luonnehdittava vaate. Sekä takin että kimonon hihat, olivat selvästi liian pitkät ja ne peittivätkin hahmon kädet kokonaan, hänen istuessa puun oksalla jalat ristissa ja kädet puuskassa.

Raven jatkoi hahmon tarkkailua. Painaen tarkasti muistiin jokaisen pienen yksityiskohdan jonka näki täältä parin metrin päästä. Kuitenkin hänessä heräsi uteliaisuus. Miltä tämän olennon kasvot näyttivät naamarin alla? Oliko tällä kasvoja ollenkaan? Nuorukainen asteli lähemmäs puuta, ollen kohta melkein tämän kyseisen oksan alla, jolla tämä hahmo istui. Nyt vasta tuo olento käänsi päätään häntä kohden. Pitkulainen naamari peitti taakseen sirohkon leuan ja kaulan. Raven kallisti päätään pienesti vasemmalle, katseen kuitenkin pysyessä tuossa hahmossa, joka oksalla istuskeli.

”Näetkö sinä minut?”

Raven yllättyi pienesti tuosta varovaisesta kysymyksestä. Joka melkein peittyi luonnon muiden äänien joukkoon. Pieni hymy nousi blondin huulille ja tämä nyökkäsi.

”Hmh…”

Olento käänsi taas katseensa jonnekin kaukaisuuteen, pientä ärtyneisyyttä ehkä havaittavissa. Ei hän tiennyt miten reagoida tähän tilanteeseen. Se oli niin uusi. Normaalisti kukaan ei nähnyt häntä. Kaikki vain kiipesivät hänen kotinsa oksilla, talloivat hänet jalkoihinsa, repivät oksia irti joissa oli kukkia. Vain antaakseen kyseisen oksan jollekin toiselle, joka ei kuitenkaan arvostaisi tämän puun tekemää uhrausta loppujen lopuksi. Se että joku ylipäätänsä näki hänet, katsoi hänen suuntaansa eikä vain lävitse, tuntui omituiselta. Kahahdus havahdutti naamarikasvoisen olennon, ja tuo katsoi paikalle tulijaa. Tuo oli laskenut reppunsa puun juurelle ja istui nyt itse sen viereen, nojaten puunrunkoa vasten.

”Mitä sinä luulet tekeväsi!?”

Hahmo pudottautui oksalta maahan. Kuitenkaan minkään näköistä tömähdystä tai muuta normaalia ääntä ei esiintynyt. Vain vaatteitten kevyt kahahdus. Olento oli selvästi kevyt. Eikä ainakaan tästä maailmasta.

”Kiroan sinut kun koskit kotiini!”

Naamaripäinen otus tiuskaisi, käsien levittäytyessä sivuille. Suuret hihat peitti oletettavasti koukistetut sormet. Ravenille tuli tästä  hahmosta mieleen joku kissapeto. Joka olisi valmis iskemään kyntensä häneen. Ajatus kirvoitti hymyn kasvoille, mikä ensin sai hänen edessään seisovan olennon hämmentymään, sitten älähtämään ja lopulta taas ärhentelemään lisää.

”Mikä nyt on niin huvittavaa!? Häivy!”

”Onko tämä puu todella sinun kotisi?”

Raven kysyi, ottaen reppunsa käpäliinsä, etsien sieltä itselleen piirustuslehtiön ja penaalin. Hahmo hänen edessään seisoi hiljaa paikoillaan, jähmettyneenä siihen asentoon missä oli hetki sitten uhannut kiroavansa tämän pellavapään.

”….kyllä..?”

”Se sitten selittää myös sen, miksi ajat tänne tulevat ihmiset pois, eikö totta?”

”…”

Hämmentynyt. Sitä hän oli. Miten tuohon muka vastaisi? Naamarikasvoinen suoristautui, kallistaen päätään vienosti toiselle sivulle. Miksi… häntä ei pelätty? Hän ei ollut ihmisten maailmasta! Hän oli ayakashi! Kummitus! Demoni! Paha henki! Miksikä kaikeksi häntä nyt olikaan kutsuttu..! Ja nyt tässä istui joku, luonnostelemassa paperille jotain, puhumassa hänen kanssaan. Tilanne oli hämmentävä. Aivan liian omituinen. Sisäinen paniikki alkoi ayakashin sisällä vellomaan ja tuo hypähti takaisin puun oksalle, kadoten sitten korkeammalle puuhun, pakoon tätä omituista tilannetta. Ei hän osannut kohdata tätä!

Raven hymyili itsekseen, luonnostellen äskettäin näkemäänsä ayakashia tyynen rauhallisena. Hahmon olemus oli kaunis. Elegantti ja hyvinkin paperille vangittava. Vaikka ayakashi oli äsken niinkin paljon hänelle ärhennellyt ja kirouksillakin uhkaillut, ei tuo missään kohtaan ollut vaikuttanut ilkeältä. Hämmentyneeltä enemmänkin ja yksinäiseltä. Juuri nämä yksinäiset henget saattoivat aiheuttaa harmia ympäristölleen ihan tahtomattaan. Näin ollen heistä tuli epävarmoja ja alkoivat puolustamaan sitä, mikä sai heidät tuntemaan itsensä turvalliseksi. Tässä tapauksessa tämä ayakashi puolusti hänen kotiaan. Omaa turvapaikkaansa. Raven ymmärsi sen kyllä.

Ayakashi oli piiloutunut omenapuun kukkien sekaan, vilkuillen välillä alas piirtelevän nuorukaisen suuntaan. Mitä hänen pitäisi tehdä? Tuo ei ollut uhannut hänen kotiaan. Istui vain tuolla maassa ja piirsi. Ei kiipeillyt oksilla, tunkeutuen hänen tilaansa. Ei repinyt oksia, tuhoten hänen kotinsa olemusta… Piirsi. Ei mitään muuta. Ayakashi oli hyvin hämmentynyt. Hän halusi ajaa tuon ihmisen pois, niin kuin oli aina tähänkin mennessä tehnyt. Mutta sitten taas, tämä ihminen näki hänet toisin kuin kaikki ne muut.

Oli tuntunut omituiselta puhua jonkun kanssa. Milloin hän viimeksi oli puhunut jolle kulle tällätavoin? Oli siitä nyt jo jokunen vuosikymmen, ellei jo ihan sata vuotta. Hän itse ei ikääntynyt. Aika seisoi paikoillaan hänen elämänsä kellossa. Vuosien varrella hän oli seurannut muutoksia, joita tapahtui ympäristöön. Kaupunki kasvoi pienestä kylästä, ihmisiä tuli ja meni, vuodenajat vaihtui tasaiseen tahtiin… mutta kukaan ei koskaan nähnyt häntä, tai piitannut hänestä. Paitsi yksi henkilö, kauan, kauan sitten. Kuolema oli tosin korjannut tämän ihmisen, mutta silti hän muisteli tätä lämmöllä. Olihan tuo ihminen ollut hänelle läheinen ystävä, kun hän oli kotimaastaan eksynyt ja löytänyt itsensä täältä. Toiselta mantereelta. Välillä hän kaipasi japaniin takaisin. Välillä hän pohti mitä vuodet olivat tuoneet mukanaan hänen kotinurkilleen. Siihen suureen kirsikkapuuhun joka alun perin oli hänen kotinsa ollut, sielä sen pienen temppelin pihalla.

Hänellä oli jopa ollut oma pieni alttari, jolle ihmiset olivat tuoneet lahjoja. Suitsukkeita, ruokaa… rukoilleet perheittensä ja ystäviensä puolesta… Sitten tuli se myrsky. Tuuli oli ollut raivoisa, puut olivat taipuneet tuulessa niin paljon kun pystyivät Jopa hänen oma kotipuunsa. Kunnes se vanhaa ikäänsä katkesi rungosta. Shokki oli herpaannuttanut häntä sen verran, että tuuli sai revittyä hänet irti puun oksistosta ja lennättänyt hänet kauas, kauas pois. Tänne, jonnekin kauas… jossa oli paljon punaista maata ja aina aurinko porotti enemmän tai vähemmän. Eläimetkin olivat olleet omituisia. Hän oli säikähtänyt pahasti kun ensimmäistä kertaa oli nähnyt kengurun. Entä emu? Ihan kamala lintu. Lopulta hän oli hakenut turvaa hennosti kukkivasta omenapuusta… ja asettunut siihen kodiksi ja tässä sitä nyt oltiin.

Ihmiset ihmettelivät miten tämä puu yhtäkkiä oli kukkaan taas puhjennut. ne jotka uskalsivat katsomaan lähempää jo kuolemaan tuomittua puuta, oli ayakashi tuijottanut ihmisiä niiden tullessa lähelle. Ahneina nuo olivat vain toivoneet hyvää satoa, kukkien kukkiessa siihen malliin. Ayakashina hän tosin oli tiennyt, ettei tämä puu enää tuottaisi hedelmää. Puu ei enää jaksanut. Mutta se oli hänen kanssaan taas jaksanut alkaa kukkimaan. Tuoden pientä iloa ihmisten arkielämään. Mutta kun oksia alettiin katkomaan, jotta niitä voisi viedä keittiönpöydälle somistamaan kotia, oli ayakashi päättänyt ettei hän hyväksyisi hänen kotinsa turmelua. Näin hän alkoi ajamaan ihmisä pois omenapuun ympäriltä.
     
Kolme vuotta sen jälkeen kun hän oli asettunut kodiksi tämän puun oksille, oli pieni tyttö ilmestynyt puun juurelle, katselemaan ylös latvustoon. Naamarikasvoinen ayakashi oli tuijottanut tulijaa takaisin.

”Kuka sinä olet?”

Oli tyttö kysynyt. Häkeltynyt kummitus oli pudonnut puusta tömähdyksen kanssa, saaden tyttösen kikattamaan itsekseen.

”Olet ihan omituinen.. Miksi sinulla on naamari?”

Alkushokin mentyä ohitse, hän oli alkanut juttelemaan pienesti tytön kanssa. Kohta hän olikin tuolle jo kertonut mistä alun perin oli ollut kotoisin, miten oli joutunut tänne jne. Tyttö lähti vasta sitten kun häntä kutsuttiin. Tämän jälkeen hän näki tytön usein. Joka päivä oli tuo ihmislapsi käynyt häntä tervehtimässä. Vaihtamassa kuulumisia, kertomassa mitä haaveili tulevaisuutensa kannalta jne. Häntä oli hirveästi huvittanut tytön ruusuinen tulevaisuuden kuvitelma, mutta ei hän koskaan sitä mennyt sanomaan ääneen.
     
”Aino, mitä sinä haluaisit tehdä tulevaisuudessa?”

Aino, oli lempinimi jonka tyttö hänelle oli antanut. Yamato oli kuulemman kuullostanut liian miehekkäältä, eikä sopinut hänelle. Ayakashi oli nolostunut tuosta, mutta ei hän kuitenkaan pahakseenkaan ollut pistänyt. Lempinimet oli muutenkin jotain, mikä kuului tähän ihmisten luomaan kulttuuriin ja heidän ihmeellisiin tapoihin. Ensin hän ei niinkään välittänyt lempinimestään, hän olisi jopa halunnut unohtaa sen olemassa olon. Sillä joka kerta kun tyttö sitä käytti, häntä hävetti. Mutta sitten, mitä enemmän hän kuuli sen, mitä enemmän sitä käytettiin… hän piti siitä.
     

Kuitenkin vuodet vierivät niin eritavalla hänen ja tuon ihmistytön välillä. Tyttö vanheni, tuolla oli pian oma perhe. Hän toi perheensä usein tämän hänen omenapuunsa alle viettämään kesäpäiviä. Mutta kertaakaan hän ei antanut lasten kiivetä puuhun, tai repiä oksia irti. Yamato, oli pitänyt tästä ihmisestä kovasti. …mutta kuten arvata saattoi, kohta hän ei nähnyt tätä hänen sydänystäväänsä enää. Perheen muut jäsenetkään eivät tulleet käymään. Kaiketi koska paikka herätti muistoja. Jostain hän sai sitten lopulta tietää, että tämä hänen ystävänsä oli kuollut onnettomuudessa, eikä mitään ollut ollut tehtävissä.

Vuodet vierivät taas eteenpäin, hän ei päästänyt ketään enää samalla tavalla lähelleen. Hän ei halunnut. Hän halusi pitää ne onnelliset muistot sellaisina kuin ne olivat, eikä sotkea sinne lisää ihmisiä, lisää ongelmia.. kaikki jotka uskalsivat lähelle, ajettiin pois.

Ja nyt, kaikkien niiden vuosien jälkeen jotka hän melkein haluaisi unohtaa kokonaan, tuossa istui ihmispoika. Arvioimassa aikaansaannostaan. Yamato ei edes kiinnittänyt huomiota paperilla olevaan luonnokseen, vaan hän enemmänkin yritti katseellaan porata reikiä pojan päähän. Niin intensiivisesti hän toista tuijotti. Hän… halusi tietää toisesta kaiken, mutta samalla ei mitään. Poskia alkoi kuumottamaan naamarin takana ja hän painautui lähemmäs puunrunkoa. Uskaltaisiko hän sanoa yhtään mitään tai kysyä mitään? Vuosien yksinäisyys selvästi verotti sosiaalisen kanssakäymisen lahjoja. Hän ei osannut enää… hän ei tiennyt miten… hän ei kehdannut sanoa mitään.

”Tulisitko alas?”

Näkyvästi ayakashi hätkähti, kun häntä puhuteltiin. Pyyntö oli kuitenkin esitetty hyvi ystävällisellä äänen sävyllä, mutta silti hän epäröi pitkän aikaa, ennen kuin uskalsi hissukseen hivuttautua alas. Mutta silloinkin, heti kun hänen jalkansa kosketti maata, hän meni puunrungon taakse, kurkistaen sen takaa tämän pellavapään suuntaan.

”…mitä sinä haluat?”

Ayakashi kysyi pienellä ja hennolla äänellä. Ääni sai Ravenin hymyilemään. Ei hän pelottava sentään ollut, vai?

”Jutella.”

Yamato tuhahti vastaukselle. Niin varmaan, miksi kukaan haluaisi jutella hänen kanssaan? Ajatus oli naurettava! …mutta sitten taas, olihan se tyttönenkin, joskus kauan sitten jutellut hänen kanssaan. Mutta…

”Onko sinulla nimeä?”

Blondi kysyi taas, katsoen hartiansa yli, puun takana piilottelevan ayakashin suuntaan. Ayakashi tuijotti häntä takaisin ennen kuin nyökkäsi pienesti, lähes huomaamatta.

”Kertoisitko sen minulle?”

Ayakashi oli hiljaa. Katsellen toista naamarinsa takaa. Ajatuksia sinkoili pitkin ja poikin hänen päässään. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut. Ei hän uskaltanut kertoa nimeäänkään. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei niin mitään. Eikä se loppujen lopuksi ollut ayakashilla viisasta antaa oikeaa nimeä ihmiselle, nuo kun olivat pohjimmiltaan ahneita olentoja ja käyttivät sitten heitä vain hyödyksi. Yamato pureskeli huultaan. Tuntui omituiselta puhua ihmisen kanssa jälleen… se… jotenkin pelotti häntä, mutta se ei ollut paha juttu. Se tuntui loppujen lopuksi miellyttävältä, omalla tavallaan. Häntä jännitti. Olikohan sitä tyttöstäkin jännittänyt kun hän oli alkanut puhumaan hänen kanssaan? Entä tämä nuorukainen tässä, joka taas käänsi katseensa paperiin ja siinä olevaan kuvaan. Ayakashi seurasi katsetta, häkeltyen nähdessään itsensä paperilla.

Pellavapää oli taitava piirtämään… Tulisiko tuo uudestaan tänne? Katsomaan häntä ja piirtämään lisää? Opettaisiko tuo hänellekin? Pohjaton uteliaisuus lähti kasvamaan jostain. Se sama uteliaisuus jonka hän muisti niilta ajoilta kun syntyi tähän maailmaan. Hän halusi oppia kaiken, tietää kaikesta. Mutta sitten hänet hylättiin ja hän eleli yksin. Tutustui muihin ayakasheihin ja myös välillä ihmisiin. Katseli miten elämän kiertokulku poimi matkan varrella pois jokaisen jonka hän oli tavannut. Ja jälleen hän oli yksin. Kieltäen itseään tapaamasta ketään, tutustumasta kehenkään… ja aina, kuitenkin jonkin ihmeellisen kohtalon oikun kautta, hänet löysi joku, joka alkoi aina juttelemaan hänen kanssaan. Tutustumaan häneen ja ottamaan hänet osakseen elämäänsä. Miksi? Siihen hän ei tietänyt vastausta. Mutta joka kerta kun hän jäi yksin, hän kaipasi sitä iloa jonka ne hetkelliset vuodet aina toivat tullessaan. Niitä hetkiä jolloin hän ei ollut yksinään oman puunsa oksilla.

”-no.”

”Anteeksi?”

”Nimeni, on Aino.”

Somebody I used to know

Gotye - Somebody I used to know

"Kundi hei, eiks tuollaaste namupoikie pitäis olla jo kotona, nautimassa vaikka tällasist tipusist?"

"Anteeksi? E-en ihan... pysynyt kärryillä.."

"Oooi, kundi ujoilee! Voi herran tuutelis! Kaupunkilais kundeihi verrattun oot kuule aivan erilaine! Stadin kundit kaikki käy heti parveilee ympäril! Eihä tällaane heiveröine pien kimuli ku mää, pysty sanoo juuta tai jaata asiaan. Heti ollaa ehdottelees kaikkee!"

"....N-neiti hyvä--"

"Hei hei hei hei! Mitä jos meikä gimma näyttäis sinunlaisel namuselle vähä mite me tääl stadis vedetää eka jalal koreasti ja sitte mennää vähä stadii pyörii. Karistetaa nää tällaset landelaistomut kokonaa pois!"

Dark Walk

Kecin Macleod - Dark walk

Taas se on poissa...

Viikko on kohta ohi ja likkaa ei näy. Mihin maanrakoon se on oikein pudonnu? Miten se edes tulee pääsemään luokalta jos tämä jatkuu näin? Pitäisikö sitä olla huolissaan? Ei kai... sellainen luonne kun silläkin on, niin olettaisi tuon pärjäävän. ...kaiketi tällä on vain jotain muuta meneillään? Ehkä. 

--

Osaathan sinä kouluunkin tulla!

"Katos! Sinuakin näkee!"

"Eh... hei.."

Oho, aika vaisu vastaus. Mistähän ny kenkä puristaa?

"...onko kaikki hyvin?"

"Joo, ei tässä mitään."

Aika pakotetun näköinen hymy tuo kyllä oli..

"En... en ole vain voinu kovin hyvin.."

"Ahaa.."

Ja sen takia, olet jo puolet lukukaudesta ollu poissa? Mikä saa muuten niin tunnollisen oppilaan, yhtäkkiä olemaan poissa päivä tolkulla? Tai ainakin, kaikki perjantait.. Mistä se johtuu?

"Tunti alkaa, pitää mennä!"

Mitenköhän vakavaa se on?

--

Taas se on tuon kanssa. Miten se kestää tuota oikein? Hymyilee vain.

"Tuutko meille koulun jälkeen?"

"...voisin tullaki. ..Jos se siis sopii, tietenkin?"

"En kai olisi muuten kutsunut?"

"Heh.. ehket.."

Ehkä saan sinut kertomaan minulle mikä mieltäsi painaa? Miksi olet sen... yhden kanssa välituntisin.. etkä meidän. Minun.

--

Ystäviähän me ollaan? 

"Tästä tulee hieno esitelmä!"

"Jep!"

Osaathan sinä hymyillä. Olla iloinen ja näyttää itsestäsi muutakin kuin vain vaisun ulkokuoren. Mikä saa tämän persoonan piiloutumaan? 

"Joten... olette siis kavereita sen kanssa?"

Auts, taisi osua arkaan paikkaan! 

"Siis! Tarkoitan vain kun olette välituntisin yhdessä aika paljon! Vaikka siis, mekin ollaan kavereita."

"No.. joo, kun se on ainoa joka puhuu mun kans tunnilla.."

"..."

--

"Hei, jäisitkö luokkaan hetkeksi?" 

Opettajalla on näköjään asiaa.. johtuuko se niistä poissaoloista? Mistä he puhuvat? Masennuksesta? ...en kuullut mitä hän vastasi. Liian hiljainen ääni... olemuskin, täältä ovelta katsottuna, on surkea ja pieni. Kantaako hän jotain näkymätöntä taakkaa selässään? Voisinpa ottaa siitä osan...

--

"Kuule, olet aika paljon poissa."

"...."

"...mistä se johtuu? Tiedät että voit kertoa minulle."

"....."

"Ei sinun pakko ol-"

"...se lyö... ja.. potkii.. arvostelee.."

Mitä?!

"E-ei siitä mustelmia jää! Tai mitään, mutta... mutta se tuntuu kamalalta.. ja... jotenkin raskaalta."

"....anna sen numero."

"Häh?"

"Anna sen numero!"

"Mutta.."

"Numero tänne!"

Se pieni ketale! Saa kyllä kuulla kunniansa! Sen äitiki on opettajana meidän koululla! Kehtaakin sortua moiseen, opettajan tytär! Näköjään hyvät kouluarvosanat eivät tee parempaa ihmistä!

"Mitä... sinä teet?"
"Sanon muutaman valitun sanan.."
"E-ei sinun tarvitse vaivautua, kyllä se sii--"
"Ei yhtään mitään tuollaista! Satutat vain itseäsi jos annat tämän jatkua! Joku tekee siitä nyt lopun, ja se joku on nyt minä! Joten turpa kiinni."

Vaikka olisit kuinka lempeä ja ystävällinen, älä anna ihmisten talloa ylitsesi. Ei varsinkaan tällaisten kusipäiden. Saat parempia ystäviä. Monia. 

"Joudut vielä kallonkutistajalle vakkariksi jos tämä jatkuu..."

--

"Noin."
"Mitä kirjoitit?"
"Kirjoitin, että tuollanen typeryys saa luvan loppua alkuunsa, tai menen kertomaan hänen äidille, että hänen tyttärensä harrastaa koulukiusaamista. Saa sekin aasi jotain ajateltavaa!"
...Ja hymyä pukkaa. Näytät jopa rentoutuneenkin. Hyvä. 

"...Jos se alottaa taas.. tulen ja tirvasen sitä nenään."
"Hehheh. Joudut vielä rehtorin puheille."
"Haha. Ei mutta oikeasti. Tulet kertomaan heti jos se aloittaa taas."
"Selvä."

--

"Mitenkäs sen aasin kanssa?"
"Ai sen? Ei mitään.. ei olla nyt puhuttu pariin kuukauteen. Jotenkin helpompi hengittää."
"Huomaan."

"...kiitti hei.. kun autoit."
"Pikku juttu! Ollaanhan me hyviä ystäviä!"
"Heh. Niin.."

Again and Again

Basto - Again and Again (Hedegaard remix)


"On se taas.. on se taas.. Mihin tämä maailma on menossa? Eikö sitä osata autoakaan ajaa enää? Sehän nähtiin jo tässäkin miten kävi! Tulla kaahataan vaan tuolta noin, niin kuin sitä omistettaisiin koko paikka, ja posautetaan jonkun nuoren auton kylkeen! Toivottavasti tytölle ei tapahtunut mitään pahaa, mutta tuollaiset holtittomat kuskit pitäisi kyllä pistää lukkojen taakse! Ainaki ottaa kortti pois!"

"Äiti aina sanoo, et pitää kattoo mihi kulkee ja varmistaa ettei kummastakaa suunnasta tuu ketää! Ehkä setä unohti katsoa?"

"Joo nääs.. tuola tää yks rykäs itteesä tuolla ihmee foorttilla suoraha tuo fligan moppeauto kylkehe. Se kyl maar näytti vähä hurujalta. Emmää sitte tiiä että kenenkää vika se oli. Saattoo ne molemmat olla syyllisii. Mutta kyllä ny aikuuse kuski pitääs ossaa ennakoid vähä paremmi liikentees.."

Brace yourselves, the bus is stopping

Mariska & Pahat Sudet - Suloinen myrkynkeittäjä

Vad hände
då jag såg hans blick?
Vad hände
då jag hörde hans röst?
Vad hände
då han rörde vid mig?
Vad hände
då jag drunknade?


















Käännös:
Mitä tapahtui
kun näin hänen katseensa?
Mitä tapahtui
kun kuulin hänen äänensä?
Mitä tapahtui
kun hän kosketti minua?
Mitä tapahtui
kun hukuin?

Nämen hej! Vem är du? Har vi träffats förut?

Anton och Affe - Släpp mig fri


Miten tässä näin pääsi käymään? Oikeasti, minkä takia tämä tapahtui juuri minulle? En edes ole lajini mittapuulla aikuinen. Muutama vuosi jäänyt vajaaksi. Mutta silti. Nyt ollaan sormus sormessa... Voiko tätä muka kutsua liitoksi? En edes tiedä pidänkö koko tyypistä. Ehkä sittenkin olisi pitänyt vain antaa olla, eikä lähteä seuraamaan. ...ja kun seuraavan kerran törmättiin, ehkä olisi pitänyt vain kääntää selkänsä ja häipyä. Ehkä olisi pitänyt vain antaa olla, vaikka toinen niin mielenkiintoinen olikin.
Tavattiin.... silloin joskus, pari kuukautta sitten... Niinkin romanttisessa paikassa kuin hautuumaalla. Kaikkien kuolleiden keskellä. Minä puusta roikkuen, sinä vain tuijottaessa minua ärsyyntyneenä. Sinun rauhaasihan minä siinä häiritsin. Kolkkasit, menin tajuttomaksi, juoksit pakoon, seurasin... Tapahtui asioita, niin hyviä kuin huonoja, silti seurasin. Johtuikohan se mistä? Siitä kun kerrankin löysin jonkun joka ehkä loi turvallisuuden tunteen minulle? Vai oliko se jotain muuta? Vaikuttiko tähän se, että menetin vanhempani? Hämmentävintä oli se mitä tunsin. Jotain jännää... lämpöä, jossain tuossa rinnan kohdalla. Mitä se oli? Entä miksi vatsaani kutitti? Teki melkein mieli raapia vatsansa auki ja tutkia tarkemmin mitä olin mahdollisesti syönyt, joka saattoi kutinaa aiheuttaa vatsan seinämiä vasten.... no ehkä se katoiaisi aikaa myöten. 

Punastuttaa meidän ensimmäisen kerran muistelu. Sielä jonkin kadun syrjässä. Keskellä yötä. Kun kaikki nukkuivat. Ainakin toivon niin.. Olisi ollut noloa jos joku olisi nähnyt. 
Pääsin kuitenkin hänen viereen nukkumaan sitten.. ja hän lainasi minulle vaatteita, revittyjen ja pilalle menneitten tilalle. Mitä nyt sitten erottiin aika omituisissa merkeissä.


Seuraavan kerran kun tavattiin, olin pulassa.
Makasin maassa kun minua hakattiin ja hän sitten ilmaantui jostain, pelastaen minut pinteestä. Olin harvinaisen kiitollinen ja jopa huojentunut siitä. Taas kutitti jännästi sisuskaluja. Mikä ihme se tunne on? Miksi se edes häiritsee minua? 
Tänä samaisena iltana, hän vei minut baari kierrokselle... jonka jälkeen eksyimme hotelliin, jossa hän kosi minua. Meinasin kuolla. Oli omituinen olo. Jotenkin hyvin otettu, iloinen, surullinen, hämmentynyt, ehkä vihainenkin... kaikkea sekaisin, mutta suostuin. Tällä kertaa jostain pulppusi toisenlainen tunne. Se oli voimakkaampi kun se kutina jossain vatsan pohjalla, tai se lämpö rinnassa. Tämä oli jotain.. jotain voimakkaampaa. En tiedä mitä se oli... en osannut nimetä sitä. Mutta humaltunut mieleni nyt ei muutenkaan toiminut tarpeeksi hyvin.
Aamulla, heittelin häntä tavaroilla ja kirosin hänet alimpaan helvettiin. Uskoin hänen pilanneen elämäni täysin. Miksi joku koskaan voisi haluta minun kanssa naimisiin? Onko siinä mitään järkeä edes? Naimississa olossa. Mitä silloin edes tehdään?! Olin hämmentynyt. Olimme riidoissa... heti ensimmäisenä aamuna.. tai hetkinen, tämä oli jo toinen! - jonka vietimme kahdestaan. 
Saimme kuitenkin sovittua myöhemmin ja hän jäi siinä rytäkässä auton alle. Ei silleen mitään vakavaa tapahtunut, vähän kolhiintu.. mutta tervehtyi ihan ja on täysissä sielun voimissa edelleen. Kuten tuosta hengittelystä vierelläni voi päätellä. 


Eikä tuo jäänyt ensimmäiseksi riidaksi, eikä se ollut ensimmäinen kerta kun hän minut pelasti. 
Olin aina pulassa, enemmän tai vähemmän. Silti, hän jaksoi minua aina olla pelastamassa pinteestä. Pitäisi kaiketi korvata jotenkin.. Jossain välissä. Nyt tässä on kuitenkin liian mukavaa ja lämmintä että jaksaisin liikkua minnekään... mitään väsäämään. Mitä siihen tunteeseen tuli.... taisin jossain välissä jopa tajuta mitä se oli. Varmaankin silloin kun hän oli sillä typerällä kuukauden reissullaan, kehdaten jättää minut tänne yksin. Sen typerän otuksen vahdittavaksi. Niinkuin minä lapsenvahtia tarvitsisin! Olen sentään melkein aikuinen! 

Saatanan parta Jeesus pitää minua kesken kasvuisena varmasti hautaan asti... Mutta itsepä meni minun kanssa naimisiin! Saisi kärsiä valinnastaan loppuun asti! Hahahaa! 

Protector of your soul

Päivän musa pläjäys: Proteus, Ephexis & Thing - Angel of Hell

Oli jo myöhäinen ilta, katulamput hehkui oranssia valoaan, luoden illuusiota lohduttavasta lämmöstä kylmän pakkasilman seassa. Hengityksensä saattoi nähdä utuisena edessään, ja jos omasit silmälasit, ne huurtui väkisin kun yrität lämmittää nenääsi kaulahuivin alla.
Mustan värinen pipo, jonka reunassa komeili Marilyn Manson punaisella ja valkoisella langalla kirjoitettuna, oli vedetty tiukasti alas peittämään korvia. Ja silti, tuntui siltä kuin pakkanen pureskelisi korvia inhottavasti. Ne varmasti punertaisi ja pistelisi kun pääsisi takaisin kotiin... Kotona odottaisi lämpö joka syleilisi turvaa tuoden. Sekä myös hän. Nuoren miehen askeleet veivät verkkaisesti kohti kotia. Heidän yhteistä kotia. Se miten kohtalo oli heidät joskus vienyt yhteen, oli kyllä jännä sattuma ja myös eräänlainen vahinko. Ja no hän itse oli vain ärsyttänyt toista osapuolta, saaden vain selkäänsä.. mutta silti hän itsepintaisesti pysytteli tuon toisen perässä, haluten oppia tuntemaan tuon henkilön paremmin.

Käsiä hierottiin yhteen. Vaikka oli paksut villalapaset, silti sormia vaivasi kylmyys. Oikeasti hän oli hyvin kiitollinen miehelleen siitä että tuo vaivasi ostamaan hänelle lämpimiä vaatteita talvea varten, jottei hänen tarvitsisi palella. Hymy hiipi suupieliä nostamaan ylemmäs.
"Millä rahalla edes ostaisin mitään? Köyhä kuin kirkonrotta olen.."
Nuorukainen pohdiskeli itsekseen, päättäen oikaista Kehrääjänkujan kautta. Vähän niskassa vilisi kylmiä väreitä, kun hän muisteli mitä edellisen kerran oli tapahtunut, hänen oikaistessa ajattelematta järkevästi. Mutta hän pistäisi sen silloisen typerän päähänpistoksen piikkiin. Tuskin niin tapahtuisi tällä kertaa, ottaen huomioon, että se peto tapettiin - luultavasti- sen tapahtuman jälkeen. Kuka hullu moisia katselisi taaplaamassa pitkin katuja? Voihan se olla että se peto pakenikin... ja hillui nykyään Häämeenlinnassa? Tai sitten vaani viattomia uhreja jossain Kokemäenjoen penkoilla... mistä sitä tiesi? Chimera pedoille kun ei oikein heti laiteta sateliitti pantaa, ja seurata niiden kulkemista pitkin ja poikin maita ja mantuja.
Käännyttyään kulmalta vasemmalle, kylmä viima iski salakavalasti. Takkia vedettiin tiukemmin ympärille, nenän sukeltaessa syvemmälle huivin alle piiloon. Enää tämän nuoren miehen kasvoista ei näkynyt kuin punaisina hehkuvat silmät. Tässä osassa kaupunkia katuvalot oli jo sammutettu ja oli pimeää, mutta hän näki yhtä hyvin kuin päivällä.
"Olisi jo edes Maaliskuu, ettei aina tarvitsisi kulkea perse jäässä!"
Tämä mutisi, kuunnellen miten parin metrin päässä pauhasi radiosta Erin. Hän olisi kohta kotona. ...Mutta silti alkoi kismittämään tuo typerä musiikki. Aina, joka jumalan kerta, kun tästä käveli ohi, se pauhasi kuin tuomiopäivän basuuna. Joku päivä, tuolta naapurilta katoaisi stereot...

Klack.
"Moooi.."
Dunk.
"Ai, olet jo kotona? Miten meni?"
Ääni tuli keittiön puolelta. Sen hän pisti merkille, samalla kun riisui pitkää kangastakkiaan ja lämpimiä talvikenkiä. Nenää, korvia, varpaita ja sormia alkoi polttelemaan taas sisällä suloisessa lämmössä. Energiaakin alkoi taas löytymään. Kylmyys jotenkin aina verotti sitä. Söi pois, luoden halun käpertyä nukkumaan jonnekin kadun nurkkaan surkeana.
"Ihan hyvin... Tuli taas maalattua seiniä verellä. Oikein sievä tuli. Haha."
Nuorempi heistä vastasi naureskellen, heitettyään huivin naulakkoon roikkumaan. Pipo lensi hattuhyllylle. Hanskat lattialle kenkien päälle. Huvittunut hymähdys kuului raskaitten askelten saattelemana kun suurikokoinen miespuolinen henkilö asteli keittiöstä ulos, kantaen pientä lautasta jolla oli päärynän lohkoja. Toimisivat kivana naposteltavana kun he katsoisivat yhdessä TVtä.
"Voi pikku maalarini... Olet sotkenut itsesikin... Saan kohta ostaa sinulle aivan uuden vaatekerran. Kenties tälläkertaa jotain paljon sievempää. Miten olisi pinkki mekko?"
Sinertävän turkin omaava leijona demoni kysyi, hänen nuorelta aviopuolisoltaan. Vastaukseksi hän sai mulkaisun sekä sähähdyksen:
"Unissasi, senkin pervo!"
"Hahaha! Vitsailin vain. Menehän siistiytymään jo. Lämmin suihku tekee sinulle vain hyvää, Raimundo."
"Kyllä kyllä..."
Raimundoksi kutsuttu nuorempi vastasi. Lyhyeksi leikattua tukkaa suittiin taaksepäin, pois naamalta ja askeleet lähti viemään yläkertaan vievien rappusten suuntaan. Kuitenkin Raimundo pysähtyi vielä sohvan kohdalla, mille hänen puolisonsa oli jo mukavasti asettunut istumaan, katselemaan Voice of Finlandin viimeisiä minuutteja. Luojalle kiitos, hän oli ollut ulkona, eikä ollut tarvinnut kuunnella tuota kakofoniaa.
"...Gabriel?"
"Niin?"
Demoni uros kysyi, kallistaen päätään takakenoon hiukan, nähdäkseen tämän punasilmäisen nuorukaisen selkänsä takana. Raimundo kumartui eteenpäin, antaen pienen suukon toisen pehmoisille ja lämpimille huulille.
"Ei mitään~"
Gabriel hykerteli itsekseen, leijonanhäntä heilahtaen tyytyväisenä. Oli huomattavasti mukavempaa tulla kotiin, kun sielä odotti oma pörhöinen ukko, lämpimän kainalonsa kanssa, jonne saisi käpertyä suihkun jälkeen.
"Katsotaan joku kiva elokuva tänään."

Jeg vil være nummer 1 !

Nimetty Jon & Clemens - Champion jälkeen.

Ai että..
En edes itse muista täydellisesti milloi innostuin kirjoittamisesta. Taisin olla jotain 13 vuoden ikäinen tai jotain siinä lähistöllä ainakin. Surffasin pitkin internettiä jossain, ja törmäsin jollekin foorumi pohjaiselle roolipeli sivustolle. Liityin sinne ja kirjoittelin ensimmäisiä peliviestejä.
Mesessä tuli yhden kaverin kanssa kirjoteltua typeriä yhden lauseen pelejä myös, jotka oli aikalailla käynnissä parista vuodesta kolmeen vuoteen.
Kehittelimme sitten oman roolipelin joskus 2006 ja siitä lähtien voisi sanoa että oma kirjottelu on vain lisääntynyt monellakin tapaa. Kirjoittelen välillä jotain turhia tarinoitakin, joita en julkaise minnekään, koska ne eivät ole julkaisukelpoisia, ja sitten tietenkin näitä peliviestejä.
Tässä jotain.. ehkä vuosi sitten tajusin että tykkään oikeastikin kirjoitella juttuja. Vaikkei niissä nyt erikoisemmin mitään päätä tai häntää ole, mutta kirjoittelu on mukavaa. Tekstit suhteellisen lennokaita, sarkastisia ja välillä ehkä agressiivisiakin kun sinne voi eksyä muutamia kirosanojakin joukkoon.

Yläasteella sain suomenkielenopettajalta pelkkää positiivista palautetta, ja kaverini -jonka äiti tämä opettaja oli- kertoi aina miten hänen äitinsä aina naureskeli minun kirjoittamilleni teksteille.
Muistan yhdenkin tekstin jossa piti kirjoittaa miten oli saanut kutsun linnanjuhliin ja miten siihen suhtauduttiin, iltaa vietettiin ja mitä helvettiä. Kirjoitin itse siitä miten eksyin sinne, olon ollessa kuin marssilaisella. Lopulta linnanjuhlien vietto meni rattoisasti jonkin typerän huonekasvin kanssa keskusteltaessa, kun en uskaltanut sielä mennä muita vieraita ahdistelemaan.
Sain kyseisestä tekstistä 10 ja opettaja lisäsi vielä kommentiksi jotain: Hauska ja humoristinen teksti teksti :)
Sen jälkeen oli tajuttoman hyvä fiilis.

Samaa en voi tosin sanoa äidinkielentunneilta, joissa opettaja oli oikea oikeinkirjoitus -  pistesääntö natsi. Jos yksikin sana oli sijoitettu väärin lauseessa, oli alleviivauksia viivoja sinne tänne ja pisteet lenti pois pienien siipien avustuksella.
Tätä yritettiin tietty korjata, silleen että lukion opettajat (tämä siis oli lukio vuosien säätöä) kantoi minulle ruotsinkielistä kirjallisuutta. "Tässä, lue tämä. Auttaa sinua kehittämään kieltä." Minä siinä sitten aina hymyilin ystävällisesti: "Kiitos kiitos."  Kun sitten pääsin kotiin: "ÄITI! Toin sulle luettavaa!"  Mutsi sitten lukikin niitä kirjoja hullunkiilto silmissä.
Että se siitä kielenkehityksestä. Mutta isäki aina sanoo minulle, ja hän on se ruotsinkielinen puoli suvustani: "En minäkään mitään osannut kirjoittaa ja kirjoitusvirheitä oli niin että muille jakoi. Ja hyvin minä silti olen pärjännyt!" Tulipaha todettua että olen tullut isääni siinä kohtaa sitten.

Tämän ihastuttavan kaksikielisyyden takia, minulla onkin mitä hauskempia kirjoitusvirheitä ja ongelmia. Yhteenkin suomenkielen kokeeseen ala-asteella kun piti nimetä kuukaudet suomeksi, osasin sijoittaa Tammikuun ja Joulukuun oikein. Kesäkuu oli ainoa jonka muistin jotenkuten ja senkin laitoin Heinäkuulle tarkoitetulle viivalle. Ja vaikka kuinka luettelin, ne meni aina jotenki: Tammi-, heinä-, loka-, marras.... ja siinä kohtaan luovutin, koska se kuullosti niin väärältä. ÄItillä oli luonnollisesti hauskaa kun se näki kyseisen kokeen.
Edelleenkin on asioita joita tiedän vain ruotsinkielisten sanojen perusteella. Äitikin kysyi minulta otavasta ja vain tuijotin häntä tyhmänä. Ja mutsin melkein ragetessa minulle siitä miten noin tärkeä asia on lipsahtanu mielestä, sisko totesi äidille: "Kyllä se tietää mikä se on, mutta ruotsinkielellä, senki tahvo."
Ruotsi siis sekoittaa iloisesti päätäni. Siksi mainitsen ihan vain teillekin (jotka tulette kommentoimaan tätä häröäkin härömpää blogia) että kirjoitusvirheitä ja muuta mukavaa tulee löytymään.
Ja jos en tiedä oikeaa suomenkielistä vastinetta, kehittelen niille omat versiot. Joko suorana käännöksenä ruotsinkielestä tai sitten se on jokin avaruuden kautta kalastettu versio. Kehräsluu = Fotknöl (ruotsiksi). Minä suomensin sen "jalkaknööl"iksi. Takamus = Bakdel (ruotsiksi taas). Minun suomennos: Peräpää. Sain siitä sentään plussan.

Kurssille tulin oikeastaan jopa hetken mielijohteesta. Mutta myös siksi, että se ehkä rohkaisisi jatkamaan kirjoittelua. Ideointi kun ei minulle ole hankalaa. Pystyn suhteellisen äkkiä kehittämään ties millaisen tarinan juonen tyhjästä, tai sitten parista sanasta.
Tämän takia minulla onkin miljoona erilaista sarjakuvan alkua lojumassa ympäriinsä, mutta niistäkin vain kolme on tekeillä täyspäiväisesti, koska niiden juonet on kehitetty tarpeeksi pitkälle että niitten julkasu voisi ehkä olla järkevääkin. Muuten ei. Koska yleensä ne tyssähtää johonkin kohtaan ja sitten en jatka niitä ikuisuuteen.. lopulta unohdan ne ja kun taas löydän ne, niin repeilen niitten retardisuudelle.
Luovuus voi siis olla niin lahja kuin kirouskin, varsinkin jos se yhdistetään pervoon mieleen ja paskaan huumoriin.

Tha name cometh from

Ihan vaan että näen kuinka pask--- huonolta tää teksti näyttää ja saan tietää pitääkö korjata...
Näytän mistä blogi sai nimensä.

Why is the rum gone.