Novellia kerrakseen.

YAMATO - lost spirit

Kevät oli jo pitkällä, ilma alkoi olemaan lämmintä vaikkei aina aurinkoa näkynyt. Tuulikaan ei ollut enää epämiellyttävää, kylmää, luihin asti pureutuvaa, kuten se aina talvisaikaan on.

Lämmöstä ja sateesta huolimatta mikään puu ei ollut vielä saanut aikaiseksi lehtiä saatikka nuppuja joista myöhemmin olisi vihertäviä lehtiä auennut. Vain yksi omenapuu pienen mäen päällä oli jo puhjennut kukkaan. Vaaleanpunertavat terälehdet heiluivat vienossa tuulessa. Jos seisoi puun vierellä saattoi kuulla terälehtien havinaa... mutta myös omituista kahinaa. Aivan kuin jossain olisi ollut joku. Aivan kuin puitten oksilla olisi istunut ihminen. Jos oikein keskittyi kuuntelemaan, kuuli miten tämä vaihtoi asentoaan, keikahti oksalla johonkin suuntaan, huokaisi tai kuiskasi sanoja tuulen vietäväksi. Kenties tämä joku roikkui oksalta pää alaspäin? Makoili rennosti oksan päällä, kuin keskipäivän auringossa lekottava leopardi, tai ihaili vain rauhassa edessä avautuvaa näkymää. Mutta koska kankaan kahinan saattoi helposti sotkea terälehtien havinaan, ei kukaan sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota.

Ei se edes ollut mahdollista, sillä kukaan ei suostunut menemään lähellekään tätä kyseistä puuta. Ihmiset kertoivat puun olevan kirottu. Aina kun joku jostain syystä keksi mennä puun juurelle istumaan, alkoi maa kuhista elämää. Ötököitä alkoi jostain maan syöveristä ryömimään esiin, puun oksat näyttivät laskeutuvan lähemmäs maata, aivan kuin kohta tarttuen kiinni tuohon erehtyväiseen sieluun. Omituisia tapaturmiakin tapahtui usein. Ei ollut tavatonta, että jos joku olisi erehtynyt kiipeämään puuhun, tuo putoaisi nopeasti sieltä alas, murtaen joko kätensä tai jalkansa. Ja aina tuo tapaturmaan joutunut henkilö kertoi, miten hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi hänet tönäissyt alas. Jotkut uhrit vielä vannoivat äitiensä hautojen kautta, että kuulivat vielä uhkailuja ja ivallista naurua.

Näin ollen kuukausien kuluessa, ihmiset alkoivat karttamaan mäen nyppylää ja sen päällä kasvavaa puuta. Puuta, joka ei suostunut kantamaan hedelmää, vaikka se oli omenapuu. Joka vuosi se kukki koko kesän normeista poiketen. Syksyllä tämä omenapuu pudotti kukkansa. Yksin se kasvoi, yksin se vietti vuotensa. Mutta kukaan ei nähnyt sitä yksinäistä sielua, joka piti tätä kyseistä puuta omana kotinaan.

      Ei ennen kuin oli kulunut kymmenen vuotta.

---

”Waaaaah!”

”Oivoi, miten sinä nyt noin onnistuit putoamaan?”

”J-joku tö-tönäis-si!”

Kova ääninen itku kuului pitkälle. Kaikki jotka edes jotenkin tiesivät omenapuun kirouksen, eivät päästäneet lapsiaan kolmea metriä lähemmäksi. Mutta sitten oli näitä ulkopaikkakuntalaisia, jotka eivät vielä tienneet asiasta.

Nuori 19-vuotias miehenalku katseli miten äiti hyysäsi pienen lapsen ympärillä, paimentaen tuota samalla auton suuntaan. Käsi pitäisi tarkistuttaa lääkärillä, kun se oli niin omituiseen asentoon taittunut. Nuorukaisen sininen katse kääntyi seuraavaksi kaksikon tulosuuntaan. Mäen nyppylälle, jonka päällä kasvoi omenapuu. Oksalla liehui beigen värinen kangas. Ehkä pennun takki oli jäänyt oksistoon kiinni? Vaaleita hiussuortuvia siirrettiin silmiltä. Farkkutakkinsa nuorukainen oli sitonut vyötäisilleen, kun keskipäivän aurinko oli sen verran lämmin. Mustavalkoraidalliset pillifarkut myötäili pojan jalkoja ja vyöstä roikkui ketju, jolla auringonvalo leikki vähän väliä. Valkoinen t-paita oli ollut tänään hyvä valinta. Aurinko ei tuntunut paahtavan samalla tavalla.

Iso reppu heitettiin selän päälle ja ponihännällä olevia pellavan värisiä hiuksia siirrettiin hartialle tieltä pois, jottei tuntuisi ikävää kiristystä päänahassa. Lenkkareilla peitetyt jalat, lähti kuljettamaan tätä sinisilmäistä nuorukaista kaupungin ulkopuolella olevan puun luokse. Mäkeä kiivettäessä ylös saattoi nähdä perhosia, kuulla sirkkojen sirinää ja lintujen viserrystä. Oli melkein kuin olisi astunut aivan toiseen ulottuvuuteen. Vaikka tämä pikkuruinen mäki kuitenkin oli suhteellisen lähellä tätä kaupunkia se silti oli tarpeeksi kaukana, että tuntui siltä kuin olisi eksynyt jonnekin kauemmaksi.

Ympäristö oli rentouttavaa.

Raven, kuten tätä blondia kutsuttiin, pysähtyi  parin metrin päähän tästä puusta. Hän katseli puuta ja sen oksalla istuvaa olentoa. Tuo oli piilottanut kasvonsa suuren naamarin taakse. Naamari oli valkoinen, siinä oli silmille tarkoitetut reijät ja niiden alla kaksi punaista v-muotoista kuviota. Naamarista kasvoi suuret sarvet, tuoden mieleen peuran tai kauriin. Naamarin yläreunasta lähti hennon laventelin värinen…. huntu? Tosin se ehkä oli vähän harhaanjohtava sanavalinta, koska se myös muistutti omalla talla pehmeää pilveä ja samalla silti hahmon hiuksia. Vaikka tuo hiusteoria kuitenkin kumoontui, kun hahmoa katsoi lähempää ja huomasi muutaman mustan hiussuortuvan pilkistävän tuon seläntakaa ja korvien edestä. Kiinnikekohta josta tämä ns. huntu lähti, oli koristeltu suurilla ja pienillä helmillä. Vasemmalla ja oikealla puolella, noin ohimoitten korkeudella oli myös kaksi tiukua. Ne kilahtivat heleästi silloin tällöin kun hahmo liikutti päätään. Samaisesta saumasta lähti myös viisi punaista silkkistä nauhaa, jotka osallistuivat tuulen leikkeihin, heilahtelemalla kevyesti tuulenvireitten mukana.

Hahmon olemus oli siro ja peitetty suurikokoisilla vaatteilla. Raven päätteli, että vaatetta kutsuttiin kimonoksi. Varsinkin se beigen värinen vaateosa, jonka helma roikkui rennosti oksalta ja heilui tuulen tahdissa. Hahmolla oli vielä yllään vaaleansininen, takiksi luonnehdittava vaate. Sekä takin että kimonon hihat, olivat selvästi liian pitkät ja ne peittivätkin hahmon kädet kokonaan, hänen istuessa puun oksalla jalat ristissa ja kädet puuskassa.

Raven jatkoi hahmon tarkkailua. Painaen tarkasti muistiin jokaisen pienen yksityiskohdan jonka näki täältä parin metrin päästä. Kuitenkin hänessä heräsi uteliaisuus. Miltä tämän olennon kasvot näyttivät naamarin alla? Oliko tällä kasvoja ollenkaan? Nuorukainen asteli lähemmäs puuta, ollen kohta melkein tämän kyseisen oksan alla, jolla tämä hahmo istui. Nyt vasta tuo olento käänsi päätään häntä kohden. Pitkulainen naamari peitti taakseen sirohkon leuan ja kaulan. Raven kallisti päätään pienesti vasemmalle, katseen kuitenkin pysyessä tuossa hahmossa, joka oksalla istuskeli.

”Näetkö sinä minut?”

Raven yllättyi pienesti tuosta varovaisesta kysymyksestä. Joka melkein peittyi luonnon muiden äänien joukkoon. Pieni hymy nousi blondin huulille ja tämä nyökkäsi.

”Hmh…”

Olento käänsi taas katseensa jonnekin kaukaisuuteen, pientä ärtyneisyyttä ehkä havaittavissa. Ei hän tiennyt miten reagoida tähän tilanteeseen. Se oli niin uusi. Normaalisti kukaan ei nähnyt häntä. Kaikki vain kiipesivät hänen kotinsa oksilla, talloivat hänet jalkoihinsa, repivät oksia irti joissa oli kukkia. Vain antaakseen kyseisen oksan jollekin toiselle, joka ei kuitenkaan arvostaisi tämän puun tekemää uhrausta loppujen lopuksi. Se että joku ylipäätänsä näki hänet, katsoi hänen suuntaansa eikä vain lävitse, tuntui omituiselta. Kahahdus havahdutti naamarikasvoisen olennon, ja tuo katsoi paikalle tulijaa. Tuo oli laskenut reppunsa puun juurelle ja istui nyt itse sen viereen, nojaten puunrunkoa vasten.

”Mitä sinä luulet tekeväsi!?”

Hahmo pudottautui oksalta maahan. Kuitenkaan minkään näköistä tömähdystä tai muuta normaalia ääntä ei esiintynyt. Vain vaatteitten kevyt kahahdus. Olento oli selvästi kevyt. Eikä ainakaan tästä maailmasta.

”Kiroan sinut kun koskit kotiini!”

Naamaripäinen otus tiuskaisi, käsien levittäytyessä sivuille. Suuret hihat peitti oletettavasti koukistetut sormet. Ravenille tuli tästä  hahmosta mieleen joku kissapeto. Joka olisi valmis iskemään kyntensä häneen. Ajatus kirvoitti hymyn kasvoille, mikä ensin sai hänen edessään seisovan olennon hämmentymään, sitten älähtämään ja lopulta taas ärhentelemään lisää.

”Mikä nyt on niin huvittavaa!? Häivy!”

”Onko tämä puu todella sinun kotisi?”

Raven kysyi, ottaen reppunsa käpäliinsä, etsien sieltä itselleen piirustuslehtiön ja penaalin. Hahmo hänen edessään seisoi hiljaa paikoillaan, jähmettyneenä siihen asentoon missä oli hetki sitten uhannut kiroavansa tämän pellavapään.

”….kyllä..?”

”Se sitten selittää myös sen, miksi ajat tänne tulevat ihmiset pois, eikö totta?”

”…”

Hämmentynyt. Sitä hän oli. Miten tuohon muka vastaisi? Naamarikasvoinen suoristautui, kallistaen päätään vienosti toiselle sivulle. Miksi… häntä ei pelätty? Hän ei ollut ihmisten maailmasta! Hän oli ayakashi! Kummitus! Demoni! Paha henki! Miksikä kaikeksi häntä nyt olikaan kutsuttu..! Ja nyt tässä istui joku, luonnostelemassa paperille jotain, puhumassa hänen kanssaan. Tilanne oli hämmentävä. Aivan liian omituinen. Sisäinen paniikki alkoi ayakashin sisällä vellomaan ja tuo hypähti takaisin puun oksalle, kadoten sitten korkeammalle puuhun, pakoon tätä omituista tilannetta. Ei hän osannut kohdata tätä!

Raven hymyili itsekseen, luonnostellen äskettäin näkemäänsä ayakashia tyynen rauhallisena. Hahmon olemus oli kaunis. Elegantti ja hyvinkin paperille vangittava. Vaikka ayakashi oli äsken niinkin paljon hänelle ärhennellyt ja kirouksillakin uhkaillut, ei tuo missään kohtaan ollut vaikuttanut ilkeältä. Hämmentyneeltä enemmänkin ja yksinäiseltä. Juuri nämä yksinäiset henget saattoivat aiheuttaa harmia ympäristölleen ihan tahtomattaan. Näin ollen heistä tuli epävarmoja ja alkoivat puolustamaan sitä, mikä sai heidät tuntemaan itsensä turvalliseksi. Tässä tapauksessa tämä ayakashi puolusti hänen kotiaan. Omaa turvapaikkaansa. Raven ymmärsi sen kyllä.

Ayakashi oli piiloutunut omenapuun kukkien sekaan, vilkuillen välillä alas piirtelevän nuorukaisen suuntaan. Mitä hänen pitäisi tehdä? Tuo ei ollut uhannut hänen kotiaan. Istui vain tuolla maassa ja piirsi. Ei kiipeillyt oksilla, tunkeutuen hänen tilaansa. Ei repinyt oksia, tuhoten hänen kotinsa olemusta… Piirsi. Ei mitään muuta. Ayakashi oli hyvin hämmentynyt. Hän halusi ajaa tuon ihmisen pois, niin kuin oli aina tähänkin mennessä tehnyt. Mutta sitten taas, tämä ihminen näki hänet toisin kuin kaikki ne muut.

Oli tuntunut omituiselta puhua jonkun kanssa. Milloin hän viimeksi oli puhunut jolle kulle tällätavoin? Oli siitä nyt jo jokunen vuosikymmen, ellei jo ihan sata vuotta. Hän itse ei ikääntynyt. Aika seisoi paikoillaan hänen elämänsä kellossa. Vuosien varrella hän oli seurannut muutoksia, joita tapahtui ympäristöön. Kaupunki kasvoi pienestä kylästä, ihmisiä tuli ja meni, vuodenajat vaihtui tasaiseen tahtiin… mutta kukaan ei koskaan nähnyt häntä, tai piitannut hänestä. Paitsi yksi henkilö, kauan, kauan sitten. Kuolema oli tosin korjannut tämän ihmisen, mutta silti hän muisteli tätä lämmöllä. Olihan tuo ihminen ollut hänelle läheinen ystävä, kun hän oli kotimaastaan eksynyt ja löytänyt itsensä täältä. Toiselta mantereelta. Välillä hän kaipasi japaniin takaisin. Välillä hän pohti mitä vuodet olivat tuoneet mukanaan hänen kotinurkilleen. Siihen suureen kirsikkapuuhun joka alun perin oli hänen kotinsa ollut, sielä sen pienen temppelin pihalla.

Hänellä oli jopa ollut oma pieni alttari, jolle ihmiset olivat tuoneet lahjoja. Suitsukkeita, ruokaa… rukoilleet perheittensä ja ystäviensä puolesta… Sitten tuli se myrsky. Tuuli oli ollut raivoisa, puut olivat taipuneet tuulessa niin paljon kun pystyivät Jopa hänen oma kotipuunsa. Kunnes se vanhaa ikäänsä katkesi rungosta. Shokki oli herpaannuttanut häntä sen verran, että tuuli sai revittyä hänet irti puun oksistosta ja lennättänyt hänet kauas, kauas pois. Tänne, jonnekin kauas… jossa oli paljon punaista maata ja aina aurinko porotti enemmän tai vähemmän. Eläimetkin olivat olleet omituisia. Hän oli säikähtänyt pahasti kun ensimmäistä kertaa oli nähnyt kengurun. Entä emu? Ihan kamala lintu. Lopulta hän oli hakenut turvaa hennosti kukkivasta omenapuusta… ja asettunut siihen kodiksi ja tässä sitä nyt oltiin.

Ihmiset ihmettelivät miten tämä puu yhtäkkiä oli kukkaan taas puhjennut. ne jotka uskalsivat katsomaan lähempää jo kuolemaan tuomittua puuta, oli ayakashi tuijottanut ihmisiä niiden tullessa lähelle. Ahneina nuo olivat vain toivoneet hyvää satoa, kukkien kukkiessa siihen malliin. Ayakashina hän tosin oli tiennyt, ettei tämä puu enää tuottaisi hedelmää. Puu ei enää jaksanut. Mutta se oli hänen kanssaan taas jaksanut alkaa kukkimaan. Tuoden pientä iloa ihmisten arkielämään. Mutta kun oksia alettiin katkomaan, jotta niitä voisi viedä keittiönpöydälle somistamaan kotia, oli ayakashi päättänyt ettei hän hyväksyisi hänen kotinsa turmelua. Näin hän alkoi ajamaan ihmisä pois omenapuun ympäriltä.
     
Kolme vuotta sen jälkeen kun hän oli asettunut kodiksi tämän puun oksille, oli pieni tyttö ilmestynyt puun juurelle, katselemaan ylös latvustoon. Naamarikasvoinen ayakashi oli tuijottanut tulijaa takaisin.

”Kuka sinä olet?”

Oli tyttö kysynyt. Häkeltynyt kummitus oli pudonnut puusta tömähdyksen kanssa, saaden tyttösen kikattamaan itsekseen.

”Olet ihan omituinen.. Miksi sinulla on naamari?”

Alkushokin mentyä ohitse, hän oli alkanut juttelemaan pienesti tytön kanssa. Kohta hän olikin tuolle jo kertonut mistä alun perin oli ollut kotoisin, miten oli joutunut tänne jne. Tyttö lähti vasta sitten kun häntä kutsuttiin. Tämän jälkeen hän näki tytön usein. Joka päivä oli tuo ihmislapsi käynyt häntä tervehtimässä. Vaihtamassa kuulumisia, kertomassa mitä haaveili tulevaisuutensa kannalta jne. Häntä oli hirveästi huvittanut tytön ruusuinen tulevaisuuden kuvitelma, mutta ei hän koskaan sitä mennyt sanomaan ääneen.
     
”Aino, mitä sinä haluaisit tehdä tulevaisuudessa?”

Aino, oli lempinimi jonka tyttö hänelle oli antanut. Yamato oli kuulemman kuullostanut liian miehekkäältä, eikä sopinut hänelle. Ayakashi oli nolostunut tuosta, mutta ei hän kuitenkaan pahakseenkaan ollut pistänyt. Lempinimet oli muutenkin jotain, mikä kuului tähän ihmisten luomaan kulttuuriin ja heidän ihmeellisiin tapoihin. Ensin hän ei niinkään välittänyt lempinimestään, hän olisi jopa halunnut unohtaa sen olemassa olon. Sillä joka kerta kun tyttö sitä käytti, häntä hävetti. Mutta sitten, mitä enemmän hän kuuli sen, mitä enemmän sitä käytettiin… hän piti siitä.
     

Kuitenkin vuodet vierivät niin eritavalla hänen ja tuon ihmistytön välillä. Tyttö vanheni, tuolla oli pian oma perhe. Hän toi perheensä usein tämän hänen omenapuunsa alle viettämään kesäpäiviä. Mutta kertaakaan hän ei antanut lasten kiivetä puuhun, tai repiä oksia irti. Yamato, oli pitänyt tästä ihmisestä kovasti. …mutta kuten arvata saattoi, kohta hän ei nähnyt tätä hänen sydänystäväänsä enää. Perheen muut jäsenetkään eivät tulleet käymään. Kaiketi koska paikka herätti muistoja. Jostain hän sai sitten lopulta tietää, että tämä hänen ystävänsä oli kuollut onnettomuudessa, eikä mitään ollut ollut tehtävissä.

Vuodet vierivät taas eteenpäin, hän ei päästänyt ketään enää samalla tavalla lähelleen. Hän ei halunnut. Hän halusi pitää ne onnelliset muistot sellaisina kuin ne olivat, eikä sotkea sinne lisää ihmisiä, lisää ongelmia.. kaikki jotka uskalsivat lähelle, ajettiin pois.

Ja nyt, kaikkien niiden vuosien jälkeen jotka hän melkein haluaisi unohtaa kokonaan, tuossa istui ihmispoika. Arvioimassa aikaansaannostaan. Yamato ei edes kiinnittänyt huomiota paperilla olevaan luonnokseen, vaan hän enemmänkin yritti katseellaan porata reikiä pojan päähän. Niin intensiivisesti hän toista tuijotti. Hän… halusi tietää toisesta kaiken, mutta samalla ei mitään. Poskia alkoi kuumottamaan naamarin takana ja hän painautui lähemmäs puunrunkoa. Uskaltaisiko hän sanoa yhtään mitään tai kysyä mitään? Vuosien yksinäisyys selvästi verotti sosiaalisen kanssakäymisen lahjoja. Hän ei osannut enää… hän ei tiennyt miten… hän ei kehdannut sanoa mitään.

”Tulisitko alas?”

Näkyvästi ayakashi hätkähti, kun häntä puhuteltiin. Pyyntö oli kuitenkin esitetty hyvi ystävällisellä äänen sävyllä, mutta silti hän epäröi pitkän aikaa, ennen kuin uskalsi hissukseen hivuttautua alas. Mutta silloinkin, heti kun hänen jalkansa kosketti maata, hän meni puunrungon taakse, kurkistaen sen takaa tämän pellavapään suuntaan.

”…mitä sinä haluat?”

Ayakashi kysyi pienellä ja hennolla äänellä. Ääni sai Ravenin hymyilemään. Ei hän pelottava sentään ollut, vai?

”Jutella.”

Yamato tuhahti vastaukselle. Niin varmaan, miksi kukaan haluaisi jutella hänen kanssaan? Ajatus oli naurettava! …mutta sitten taas, olihan se tyttönenkin, joskus kauan sitten jutellut hänen kanssaan. Mutta…

”Onko sinulla nimeä?”

Blondi kysyi taas, katsoen hartiansa yli, puun takana piilottelevan ayakashin suuntaan. Ayakashi tuijotti häntä takaisin ennen kuin nyökkäsi pienesti, lähes huomaamatta.

”Kertoisitko sen minulle?”

Ayakashi oli hiljaa. Katsellen toista naamarinsa takaa. Ajatuksia sinkoili pitkin ja poikin hänen päässään. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut. Ei hän uskaltanut kertoa nimeäänkään. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei niin mitään. Eikä se loppujen lopuksi ollut ayakashilla viisasta antaa oikeaa nimeä ihmiselle, nuo kun olivat pohjimmiltaan ahneita olentoja ja käyttivät sitten heitä vain hyödyksi. Yamato pureskeli huultaan. Tuntui omituiselta puhua ihmisen kanssa jälleen… se… jotenkin pelotti häntä, mutta se ei ollut paha juttu. Se tuntui loppujen lopuksi miellyttävältä, omalla tavallaan. Häntä jännitti. Olikohan sitä tyttöstäkin jännittänyt kun hän oli alkanut puhumaan hänen kanssaan? Entä tämä nuorukainen tässä, joka taas käänsi katseensa paperiin ja siinä olevaan kuvaan. Ayakashi seurasi katsetta, häkeltyen nähdessään itsensä paperilla.

Pellavapää oli taitava piirtämään… Tulisiko tuo uudestaan tänne? Katsomaan häntä ja piirtämään lisää? Opettaisiko tuo hänellekin? Pohjaton uteliaisuus lähti kasvamaan jostain. Se sama uteliaisuus jonka hän muisti niilta ajoilta kun syntyi tähän maailmaan. Hän halusi oppia kaiken, tietää kaikesta. Mutta sitten hänet hylättiin ja hän eleli yksin. Tutustui muihin ayakasheihin ja myös välillä ihmisiin. Katseli miten elämän kiertokulku poimi matkan varrella pois jokaisen jonka hän oli tavannut. Ja jälleen hän oli yksin. Kieltäen itseään tapaamasta ketään, tutustumasta kehenkään… ja aina, kuitenkin jonkin ihmeellisen kohtalon oikun kautta, hänet löysi joku, joka alkoi aina juttelemaan hänen kanssaan. Tutustumaan häneen ja ottamaan hänet osakseen elämäänsä. Miksi? Siihen hän ei tietänyt vastausta. Mutta joka kerta kun hän jäi yksin, hän kaipasi sitä iloa jonka ne hetkelliset vuodet aina toivat tullessaan. Niitä hetkiä jolloin hän ei ollut yksinään oman puunsa oksilla.

”-no.”

”Anteeksi?”

”Nimeni, on Aino.”