Nämen hej! Vem är du? Har vi träffats förut?

Anton och Affe - Släpp mig fri


Miten tässä näin pääsi käymään? Oikeasti, minkä takia tämä tapahtui juuri minulle? En edes ole lajini mittapuulla aikuinen. Muutama vuosi jäänyt vajaaksi. Mutta silti. Nyt ollaan sormus sormessa... Voiko tätä muka kutsua liitoksi? En edes tiedä pidänkö koko tyypistä. Ehkä sittenkin olisi pitänyt vain antaa olla, eikä lähteä seuraamaan. ...ja kun seuraavan kerran törmättiin, ehkä olisi pitänyt vain kääntää selkänsä ja häipyä. Ehkä olisi pitänyt vain antaa olla, vaikka toinen niin mielenkiintoinen olikin.
Tavattiin.... silloin joskus, pari kuukautta sitten... Niinkin romanttisessa paikassa kuin hautuumaalla. Kaikkien kuolleiden keskellä. Minä puusta roikkuen, sinä vain tuijottaessa minua ärsyyntyneenä. Sinun rauhaasihan minä siinä häiritsin. Kolkkasit, menin tajuttomaksi, juoksit pakoon, seurasin... Tapahtui asioita, niin hyviä kuin huonoja, silti seurasin. Johtuikohan se mistä? Siitä kun kerrankin löysin jonkun joka ehkä loi turvallisuuden tunteen minulle? Vai oliko se jotain muuta? Vaikuttiko tähän se, että menetin vanhempani? Hämmentävintä oli se mitä tunsin. Jotain jännää... lämpöä, jossain tuossa rinnan kohdalla. Mitä se oli? Entä miksi vatsaani kutitti? Teki melkein mieli raapia vatsansa auki ja tutkia tarkemmin mitä olin mahdollisesti syönyt, joka saattoi kutinaa aiheuttaa vatsan seinämiä vasten.... no ehkä se katoiaisi aikaa myöten. 

Punastuttaa meidän ensimmäisen kerran muistelu. Sielä jonkin kadun syrjässä. Keskellä yötä. Kun kaikki nukkuivat. Ainakin toivon niin.. Olisi ollut noloa jos joku olisi nähnyt. 
Pääsin kuitenkin hänen viereen nukkumaan sitten.. ja hän lainasi minulle vaatteita, revittyjen ja pilalle menneitten tilalle. Mitä nyt sitten erottiin aika omituisissa merkeissä.


Seuraavan kerran kun tavattiin, olin pulassa.
Makasin maassa kun minua hakattiin ja hän sitten ilmaantui jostain, pelastaen minut pinteestä. Olin harvinaisen kiitollinen ja jopa huojentunut siitä. Taas kutitti jännästi sisuskaluja. Mikä ihme se tunne on? Miksi se edes häiritsee minua? 
Tänä samaisena iltana, hän vei minut baari kierrokselle... jonka jälkeen eksyimme hotelliin, jossa hän kosi minua. Meinasin kuolla. Oli omituinen olo. Jotenkin hyvin otettu, iloinen, surullinen, hämmentynyt, ehkä vihainenkin... kaikkea sekaisin, mutta suostuin. Tällä kertaa jostain pulppusi toisenlainen tunne. Se oli voimakkaampi kun se kutina jossain vatsan pohjalla, tai se lämpö rinnassa. Tämä oli jotain.. jotain voimakkaampaa. En tiedä mitä se oli... en osannut nimetä sitä. Mutta humaltunut mieleni nyt ei muutenkaan toiminut tarpeeksi hyvin.
Aamulla, heittelin häntä tavaroilla ja kirosin hänet alimpaan helvettiin. Uskoin hänen pilanneen elämäni täysin. Miksi joku koskaan voisi haluta minun kanssa naimisiin? Onko siinä mitään järkeä edes? Naimississa olossa. Mitä silloin edes tehdään?! Olin hämmentynyt. Olimme riidoissa... heti ensimmäisenä aamuna.. tai hetkinen, tämä oli jo toinen! - jonka vietimme kahdestaan. 
Saimme kuitenkin sovittua myöhemmin ja hän jäi siinä rytäkässä auton alle. Ei silleen mitään vakavaa tapahtunut, vähän kolhiintu.. mutta tervehtyi ihan ja on täysissä sielun voimissa edelleen. Kuten tuosta hengittelystä vierelläni voi päätellä. 


Eikä tuo jäänyt ensimmäiseksi riidaksi, eikä se ollut ensimmäinen kerta kun hän minut pelasti. 
Olin aina pulassa, enemmän tai vähemmän. Silti, hän jaksoi minua aina olla pelastamassa pinteestä. Pitäisi kaiketi korvata jotenkin.. Jossain välissä. Nyt tässä on kuitenkin liian mukavaa ja lämmintä että jaksaisin liikkua minnekään... mitään väsäämään. Mitä siihen tunteeseen tuli.... taisin jossain välissä jopa tajuta mitä se oli. Varmaankin silloin kun hän oli sillä typerällä kuukauden reissullaan, kehdaten jättää minut tänne yksin. Sen typerän otuksen vahdittavaksi. Niinkuin minä lapsenvahtia tarvitsisin! Olen sentään melkein aikuinen! 

Saatanan parta Jeesus pitää minua kesken kasvuisena varmasti hautaan asti... Mutta itsepä meni minun kanssa naimisiin! Saisi kärsiä valinnastaan loppuun asti! Hahahaa!